Totuus on subjektiivista
Oheinen tarina osoittaa miten totuus on suhteellista. Yksipuolinen materiaali antaa yksipuoleisen kuvan. Karkoitettu henkilö, kirjoittanut Eric Frank Russell.
Hän liukui esiin laskeutuvan pimeyden keskeltä, istuutui penkkini toiseen päähän ja tuijotti hajamielisenä järviä Sherry Netherlandin suunnassa. Laskeva aurinko oli valuttanut verta taivaalle. Central Park nautti iltahiljaisuudestaan: kuului vain lehtien ja ruohon kahina, etäisten ja varjoisten pariskuntien kuhertelu ja bussin vaimentunut toitotus kauempaa Viidenneltä Avenuelta.
Kun penkki tärähti ilmoittaen seuralaisen tulosta, vilkaisin sinnepäin odottaen näkeväni jonkin punkkaa etsivän hylkiön. Odottamani ja näkemäni välinen ero oli sellainen, että katsoin uudelleen, pitkään, tarkkaan ja silmäkulmastani, jottei hän huomaisi sitä.
Huolimatta hämärän harmaista sävyistä näkemäni piirtyi selkeän mustavalkoisena. Miehellä oli ohuet, herkät piirteet, yhtä valkoiset kuin hänen hansikkaansa ja paidanetumuksensa. Hänen kenkänsä ja pukunsa eivät olleet aivan yhtä mustat kuin hänen sirosti kaartuvat kulmakarvansa ja hyvinhoidetut hiuksensa. Hänen silmänsä olivat mustimmat kaikista, niissä oli tuota läpitunkematonta, ylimaallista tummuutta, joka ei voi olla syvempi eikä tummempi. Silti ne loistivat perimmäisestä hehkusta.
Hänellä ei ollut hattua. Siro eebenpuinen kävelykeppi nojasi hänen jalkoihinsa. Hänen harteiltaan roikkui musta, silkkivuorattu viitta. Jos hän olisi poseerannut filmikuvauksissa, hän ei olisi voinut luoda parempaa kuvaa kuuluisasta ulkomaalaisesta.
Mietin häntä mielessäni siten kuin ihminen joskus silloin mietiskelee, kun hänellä ei ole mitään erityistä päänvaivaa huolenaan. Pakolainen, päättelin. Suuri kirurgi tai kuvanveistäjä tai joku sellainen. Ehkä kirjailija tai maalari. Todennäköisemmin jälkimmäinen.
Vilkaisin häntä vielä kerran salavihkaa. Hänen kalpea profiilinsa oli haukkamainen hämärtyvässä valossa. Hehku hänen silmiensä pohjukoissa voimistui pimeän myötä. Hänen viittansa toi hänelle majesteettillisuutta. Puut ojentelivat käsivarsiaan häntä kohti kuin suojatakseen häntä pitkän yön yli. Mikään kärsimykseen viittava ei ollut lyönyt leimaansa noihin kasvoihin. Niillä ei ollut mitään yhteistä niiden rasittuneiden, ryppyisten kasvojen kanssa, joita olin nähnyt New Yorkissa, kasvonpiirteiden, joihin Gestapo on ikuisiksi ajoiksi iskenyt polttomerkkinsä. Päinvastoin, kasvoissa oli rohkeutta ja tyyneyttä. Päätin hetken mielijohteesta, että hän oli muusikko. Saatoin kuvitella hänet johtamassa viidentuhannen äänen kuoroa.
-Pidän musiikista, hän sanoi matalalla, täyteläisellä äänellä.
Hän käänsi kasvonsa minuun päin paljastaen selvän töyhdön hiuksissaan.
-Todellako? Hänen lauseensa odottamattomuus oli saattanut minut hämilleni.
-Minkälaisesta? Kysyin heikosti.
-Tällaisesta. Hän käytti eebenpuista keppiään osoittaakseen maailmaan ylipäänsä.
-Päättyvän päivän katselusta.
-Niin, se on tyynnyttävää, myönsin.
Olimme hetken aikaa hiljaa. Horisontti imi hitaasti itseensä veren taivaalta. Kelmeä kuu lipui tornien ylle.
-Ette taida olla newyorkilainen? minä johdattelin.
-En. Hän laski pitkät, hoikat kätensä keppinsä päälle tuijottaen mietteliäästi eteenpäin.
-Olen karkoitettu henkilö.
-Olen pahoillani.
-Kiitos, hän sanoi.
En voinut istua siinä ja jättää häntä noin vain huomioitta. Olisi joko jatkettava tai lähdettävä. Minulla ei ollut mitään tarvetta lähteä. Jatkoin.
-Ette haluaisi kertoa siitä minulle?
Hän käänsi päätään ja tarkkaili minua, kuin olisi vasta nyt huomannut olemassaoloni. Tuo outo valo hänen silmissään oli melkein fyysisesti aistittavissa. Hän hymyili hitaasti ja kärsivällisesti, paljasti täydelliset hampaat.
-Haaskaisin vain aikaanne.
-Ette suinkaan. Haaskaan sitä joka tapauksessa.
Hän hymyili uudelleen ja piirsi kepillään näkymättömiä ympyröitä mustien kenkiensä eteen.
-Näinä päivinä se on liiankin tuttu tarina, hän sanoi.
-Johtaja sokaistuu omasta loistostaan niin, ettei enää pysty huomaamaan omia törkeitä virheitään. Hän kehittää harhaluuloja henkisestä suuruudesta, käyttäytyy kuin kaiken tuomarina syntymästä kuolemaan, ja synnyttää täten liikkeen, joka tahtoo syöstä hänet pois vallasta. Hän luo oman tuhonsa siemenet. Näin kävi. Se oli niissä olosuhteissa väistämätöntä.
-Niin taatusti! minä kannustin koko sydämestäni.
-Helvettiin diktaattorit!
Keppi lipsahti hänen otteestaan. Hän nosti sen ylös, heilutteli sitä ajatuksissaan ja jatkoi ympyröiden piirtelyä.
-Kapina ei siis onnistunut? minä kysyin.
-Ei.
Hän katsoi ympyröitä niin kuin pystyisi näkemään ne.
-Se osoittautui liian heikoksi ja liian varhaiseksi. Se murskattiin. Sitten tuli puhdistukset.
Hänen hehkuvat silmänsä tutkivat vahdissa seisovia puita.
-Minä organisoin tuon vastarintaliikkeen. Ajattelen edelleen, että se oli oikeutettu. Mutta en rohkene palata takaisin.
-Paljonpa teidän siitä pitäisi piitata. Sovitte tänne kuin Reilly.
-En usko sitä. En ole tervetullut tännekään. Hänen äänensä oli syvempi.
-En ole toivottu - missään.
-Ette te minusta Trotskilta näytä, minä puhelin.
-Sitäpaitsi hän on kuollut. Piristykää. Älkää olko synkkä. Olette nyt vapaassa maassa.
-Yksikään ihminen ei ole vapaa, ennen kuin hän on vihollisensa otteen ulottumattomissa. Hän vilkaisi minua kiusallisen huvittuneeseen sävyyn.
-Niin kauan kun vihollisella on hallussaan kaikki propagandan välineet, kun hän käyttää niitä yksinomaan esitelläkseen omia kantojaan ja tukahduttaakseen täysin minun kantani ja kiroaa totuuden etukäteen valheista pahimpana, minulla ei ole toivoa.
-Tuo on teidän eurooppalaisten tapa katsoa asioita. En syytä teitä siitä, mutta teidän täytyy päästä siitä eroon. Olette nyt Amerikassa. Meillä on sananvapaus. Ihminen voi sanoa mitä haluaa, kirjoittaa mitä haluaa.
-Kunpa se vain olisi totta.
-Se on totta, minä vakuutin alkaen vähitellen tuohtua.
-Täällä voi nimittää Bamin rajahia miksi vain jos haluaa. Kukaan ei voi estää sitä, ei edes poliisi. Olemme vapaita, niin kuin teille sanoin.
Hän nousi seisomaan koko suureen pituuteensa suojaavien puiden keskellä. Minun istuma-asennostani katsottuna hänen kokonsa näytti valtaisalta. Kuu valaisi hänen kasvonsa kalvakkaan kaameiksi.
-Toivoisinpa, että minulla olisi edes kymmenesosa teidän lohduttavasta uskostanne.
Tämän sanottuaan hän kääntyi pois. Hänen viittansa heilui hänen takanaan ja aaltoili yötuulessa kunnes muistutti valtavia siipiä.
-Nimeni, hän mutisi hiljaa, on Lucifer.
Sen jälkeen kuului vain tuulen kuiskaus.
Päivitetty: 12.04.2004