Oslo, Huhtikuun 17, 2005 (nytimes.com) - Bruce Bawer
Oslo – Virallinen totuus pohjoismaiden talouselämästä on helposti ynnättävissä: ihmiset täällä ovat suunnattoman varakkaita ja heidän kaikki tarpeensa täyttyvät tehokkaan hyvinvointivaltion toimesta. He uskovat niin itsekin. Todellisuus – kuten tämä Oslossa asuva amerikkalainen voi todistaa, ja kuten myös viimeaikaiset tutkimukset vahvistavat – ei kuitenkaan ole ihan sitä miltä se näyttää.
Jopa skandinavialainen eliitti kaupittelee tätä epäuskottavaa viestiä. Se tarjoaa kuvaa Yhdysvalloista hajaantuneena kansakuntana, epäoikeudenmukaisesti jakautuneena ryöväri paronien ja alipalkattujen työnorjia välillä, puhumattakaan armeijoista kodittomien ja työttömiä. Eliitin on meneteltävä näin ylläpitääkseen ihmisten uskoa hyvinvointivaltioon, jota rahoitetaan korkeilla tuloveroilla, jonka pitäisi tarjota paljon enemmän taloudellista suojaa ja hyvinvointia ihmisille, kuin mitä Yhdysvaltalainen järjestelmä tekee. Taloudellista suojaa, kyllä – mutta jotkut norjalaiset saattavat kyseenalaistaa ylläesitetyn väitteen hyvinvointiosion.
Oslossa kirjastojen kokoelmat ovat pahasti vanhentuneita ja julkiset uima-altaat ovat epätoivoisesti huollon tarpeessa. Uutisreportaasit kertovat vakavasta poliisipulasta sekä koulutarvikepulasta. Kun anoppini kävi julkisella vastaanotolla hiljattain, oli sairaalasta yskänlääke lopussa. Narkomaanit täyttävät Oslon keskustan kadut, kuten Los Angeles Times hiljattain raportoi, mutta metadonihoitoon hakeutuvat pistetään kuukausia pitkiin jonoihin.
Norjassa, normaali vastaus on että kyseessä täytyy olla jokin virhe, tällaisia asioita ei yksinkertaisesti voi tapahtua ”maailman rikkaimmassa valtiossa”. Mutta miksi norjalaisilla on sitten niin varakas kuva itsestään? Osittain siksi, että verrattuna heidän isovanhempiinsa (jotka elivät ennen Pohjanmeren öljylöytöjä), he ovat rikkaita. Jotkut harvat kuitenkin kyseenalaistavat, että onkohan Norja sittenkään maailman rikkain valtio.
Sen jälkeen kun muutin tänne kuusi vuotta sitten, huomasin nopeasti että norjalaiset elävät säästäväisemmin kuin amerikkalaiset. He pitävät kiinni vanhoista laitteista ja huonekaluista, joista me Yhdysvaltalaiset hankkiutuisimme eroon. Norjalaiset ajavat myös romuautoilla. Vuonna 2003, kun toin elämänkumppanini kanssa hänen teini-ikäisen veljensä New Yorkiin – hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa Euroopan ulkopuolelle – hän tuijotti hämmentyneenä suurin silmin autoja Newarkin lentokentän pysäköintialueella, yhtä hypnotisoituneena kuin Robin Williams aikoinaan newyorkilaisessa ruokakaupassa elokuvassa Neukku New Yorkissa.
Yksi erityinen tapahtuma muistui mieleeni. Ollessani norjan kielen oppitunnilla opettajani havainnollisti merkityksen sanalle matpakke – ”pakattu päivällinen” - kaivamalla selkärepustaan täytetyn patongin pakattuna voipaperiin. Se oli hänen päivällisensä. Hän nosti sen ilmaan, jotta kaikki näkisivät.
Kyllä, opettajat ovat alipalkattuja kaikkialla, mutta norjassa matpakke on kaikkialla läsnä, luokkahuoneista neuvottelusaleihin. New Yorkissa toimistotyöntekijä saattaa käväistä päivällisaikaan pikaruokalassa, Pariisissa hän saattaa nauttia lasillisen viiniä paikallisessa ravintolassa, mutta Norjassa hän istuu pöytänsä ääressä, syömässä kotoaan tuomaa voileipää.
Kyseessä ei ole pelkästään traditio tai mieltymys tavanomaiseen, ei-materialistiseen elämäntapaan. Ulkona syöminen on vain liian kallista maassa jossa esimerkiksi opettajat tienaavat 35 000e vuodessa - ennen veroja. Jopa kaikkein vaatimattomimmatkin ateriat – esimerkiksi iso pizza kuljetettuna Oslon suosituimmasta pizzeriasta, maksavat 25 – 35e, mukaan lukien kuljetuskustannukset ja 25 prosentin arvonlisävero.
Eivät päivittäistavaratkaan ole halpoja. Jokaisena viikonloppuna, armeijoittain norjalaisia matkustaa Ruotsiin, ostaakseen jääkaappinsa täyteen supermarketeissa, joiden hinnat ovat edullisia vain norjalaisella mittapuulla. Tosin ei tämäkään ole mikään kovin hyvä ratkaisu, koska bensiini (tässä öljynvientivaltiossa) maksaa enemmän kuin euron litra.
Kaikki tämä tuli ilmi viime vuoden (2004) tutkimuksesta, ruotsalaiselta tutkimusjärjestöltä Timbrolta, joka vertasi bruttokansantuotetta 15 Euroopan Unionin jäsenmaan (ennen vuoden 2004 laajentumista) ja 50 Yhdysvaltojen osavaltion ja Washington DC:n välillä. (Norja, joka ei ole Euroopan Unionin jäsen, ei ollut mukana tutkimuksessa).
Kun verrattiin dollarin ja euron ostovoimaa, ainut eurooppalainen valtio, jonka bkt per capita oli Yhdysvaltojen keskiarvon yläpuolella, oli kääpiövaltio ja veroparatiisi Luxemburg. Se rankattiin kolmanneksi, juuri Delawaren jälkeen ja hieman ennen Connecticutia.
Seuraava Eurooppalainen valtio listalla oli Irlanti, sijalla 41, 66sta tutkitusta kohteesta; Ruotsi oli 14. huonoin (heti Alabaman jälkeen), jota seurasi Oklahoma, ja sitten Iso-Britannia, Ranska, Suomi, Saksa ja Italia. Viimeiset kolme sijaa menivät Espanjalle, Portugalille ja Kreikalle.
Vaihtoehtoisesti, tutkimuksessa selvisi, että jos EU:ta käsiteltäisiin kuin yhtenä Yhdysvaltojen osavaltiona, se sijoittuisi viidenneksi viimeiseksi, päihittäen vain Arkansasin, Montanan, Länsi-Virginian ja Mississippin. Lyhyesti; vaikka skandinaaveille jatkuvasti kerrotaan miten paljon paremmin heidän asiansa ovat verrattuna amerikkalaisiin, Timbron tilastot osoittavat päinvastaista. Samaan tulokseen päätyi myös ruotsalainen taloustoimittaja Johan Norberg.
Verraten ”amerikkalaista unelmaa” ja ”eurooppalaista päiväunta”, Norberg kuvasi eroa: ”talouskasvu viimeisen 25-vuoden aikana on Yhdysvalloissa ollut 3 % vuodessa, vastaavan luvun ollessa 2,2 % EU:ssa. Tämä tarkoittaa että Yhdysvaltojen talous on lähes kaksinkertaistunut, kun taas EU:n talous on kasvanut vähän yli puolella. Ostovoima Yhdysvalloissa on nyt 26 000e per capita, ja EU:ssa 18 000e – ja kuilu ainoastaan syvenee.
Yksi yksityiskohta Timbron tutkimuksessa, mikä ei sopinut yhteen käsitysteni kanssa, oli pohjoismaiden sijoittuminen huipulle ja Espanjan sijoittuminen lähes pohjalle. Minun oma käsitykseni asioista on että espanjalaiset elävät paljon paremmin kuin skandinaavit. Norjalaisissa pubeissa, esimerkiksi, kuka tahansa rikas tai tarpeeksi hullu voi, sanotaanko, ostaa gintonicin ja maksaa siitä noin 10e, saadakseen muutaman teelusikallisen giniä toniclasillisen pohjalle; Espanjassa taas drinkit ovat sikahalpoja ja baarimikko kaataa giniä lasin piripintaan asti, ellet sano ”stop”.
Maaliskuun lopulla (2004), toinen tutkimus KPMG:ltä, eli kansainväliseltä kirjanpito- ja konsulttifirmalta, valaisee tämän paradoksin. Tutkimus paljasti, että kun käytettävissä olevia tuloja verrattiin elinkustannuksiin, skandinaavit olivat köyhimpiä ihmisiä koko Länsi-Euroopassa. Tanskalaisten tulot olivat matalimmat, norjalaisten toisiksi matalimmat ja ruotsalaisten kolmanneksi matalimmat. Espanja ja Portugal, joiden talous on vähiten säädeltyjen joukossa koko Euroopassa, johtivat listaa.
Hiljattain Tanskan valtiovarainministeriö julkaisi tutkimuksen, jossa verrattiin yksityiseen kulutukseen käytettävissä olevia tuloja kolmessakymmenessä maassa. Norja pärjäsi hieman paremmin tässä kuin KPMG:n tutkimuksessa, mutta jäi kuitenkin jälkeen suurintaosaa Länsi-Eurooppaa, mutta päihittäen ainakin Irlannin ja Portugalin.
Nämä tutkimukset kuitenkin varmistivat Timbron ja Norbergin kuvaa elintasosta Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Yksityinen kulutus per henki on Yhdysvalloissa 23 000e, niin vastaavat luvut vaihtelevat Länsi-Euroopassa (poikkeuksena Luxemburg 21 000e) 9 000e ja 16 000e väliltä, Norjan ollessa 13 000 e.
Tätä kirjoittaessa, luulo Norjasta ”maailman rikkaimpana valtiona” pysyy vankkana. Huhtikuun 2. artikkeli oslolaisessa Dagsavisen-lehdessä kysyi: miten on mahdollista että ”maailman rikkain valtio repii sosiaalisia palveluita alas, jotka rakennettiin kun norja oli paljon köyhempi?”.
Ilmiselvästi Norjan rikkaus on sellainen valtava myytti, jota ei haudata muutaman tutkimustuloksen takia.
Päivitetty: 25.04.2005