Evankeliumia levitetään Euroopassa enemmän kuin koskaan ennen, silti saatavilla olevat tilastot näyttävät uskonnon suosion laskevan jokaisessa Länsivaltiossa. David Barrett laski 1980-luvulla, että joka viikko 53 000 ihmistä jättää kirkon lopullisesti. Uudelle vuosituhannelle siirryttäessä uusiseelantilainen teologi Mike Riddell suoritti laskelman uudelleen ja totesi vauhdin ainoastaan kiihtyneen1.
Kristinusko tekee kuolemaa Lännessä. Kuolemaa jonka se itse kieltää valtavan propagandakoneiston ja toiveajattelun avulla. Viimeisen 20 vuoden aikana kirkon jäsenmäärä on pysynyt ennallaan väestön kasvusta huolimatta. Kirkko ei ainoastaan menetä kannatusta hälyttävällä tahdilla; se on myös epäonnistunut uusien jäsenten hankinnassa sekä menettänyt otteensa nykyisiin2.
Kirkolle on käynyt samoin kuin muille Vanhan Maailman instituutioille, sen autoritaarisesta asemasta on tullut naurun, pilkan ja välinpitämättömyyden kohde. Kristityt eivät voi enää levittää evankeliumia kuin ennen; suurin osa länsimaalaisista olettaa jo tunnistavansa kristinuskon syvimmän olemuksen, se on suvaitsemattomuuden, tekopyhyyden ja epäinhimillisen hyväksikäytön ideologia. Uskonnon marginalisointi näyttää väistämättömältä ja ellei suurta muutosta tapahdu, tullaan ihmiskunnan kolmas vuosituhat muistamaan ensimmäisenä jälkeiskristillisenä aikakautena3.
Kristinuskon varsinainen tarina alkaa vuonna 312, kun Rooman keisari Konstantie kääntyy kristityksi, luoden kristinuskon leviämiselle suotuisat olosuhteet. Kristinuskoa levitettiinkin aktiivisesti miekan voimalla aina valistuksen aikoihin saakka, tehden siitä maailmanhistorian verisimmän ja julmimman uskonnon.
1600-luvulla alkanut valistus aikakausi aloitti hiljaisen prosessin, joka lopulta synnytti sekularistisen valtion. Myöhemmin käynnistyi (modernismin ja konsumerismin lopputuloksena) kollektiivin hidas liike, jonka seurauksena uskonnon merkitys arkielämästä katosi4. Vaikka sosiologiset tutkimukset vielä 1900-luvun puolivälissä kertoivat 75 % eurooppalaisista uskovan jumalaan (mihin mm. Espoon piispa Heikka viittasi Helsingin-sanomien artikkelissa), on tämä lukema hiljalleen laskenut ja on nykyään enää 50 % tienoilla5.
Uskontoja kohtaan laskenutta mielenkiintoa voidaan mitata monella tavalla. Euroopan demokraattisissa hyvinvointivaltioissa uskontoa pitää tärkeänä keskimäärin 15 %, sama lukeman ollessa keskimäärin 85 % köyhissä kehitysmaissa6. Vastaavasti uskonnollinen kuilu on kasvanut nuorten ja vanhojen sukupolvien välillä, esimerkiksi Iso-Britanniassa 67 % 18-24-vuotiaista kertoi, ettei kuulu mihinkään uskontokuntaan, vastaavan prosentin yli 65-vuotiaiden keskuudessa ollessa alle 257. Tietous kristinuskoa kohtaan on laskenut jopa niin heikoksi, ettei edes sen keskeisimpiä ajatuksia tunneta yliopiston käyneiden keskuudessa, puhumattakaan tavallisesta kansasta: ainoastaan 55 % kykenee nimeämään edes yhden neljästä evankeliumin kirjoittajasta8. Kristinuskon ydinongelma ei kuitenkaan ole sen vastustuksessa vaan kasvavassa, kiihtyvässä ja voimistuvassa sekularistisessa liikkeessä, joka ei välitä uskonnosta tarpeeksi kantaakseen siitä huolta, saatikka jaksaakseen vastustaa sitä9.
Seksuaalinen vallankumous 1960-luvulla käynnisti nuorten vieraantumisen kristinuskon moraaliopeista. Abortin laillistamisaalto 1960- ja 1970-luvuilla teki esiaviollisesta seksistä suositun ja loi pohjan nykyiselle seksikeskeiselle yhteiskunnalle10. 1980-luvulla voimistunut teologinen feministiliike aikaansai naispappeuden kaikissa liberaalimmissa kirkoissa ja 2000-luvun alkupuolella katolisen kirkon liberaalisiipi kastoi ensimmäiset naispappinsa, joskin ilman Vatikaanin hyväksyntää.
Nykyään tunteita herättävät homoliitot sekä kannabiksen ja eutanasian laillistaminen. Vuonna 1989 käynnisti Tanska samaa sukupuolta edustavien parisuhteen laillistamisaallon, joka sittemmin sai jatkoa Norjalta (1993), Ruotsilta (1994), Islannilta (1996), Ranskalta (2000), Kanadalta (2000), Saksalta (2001), Suomelta (2001), Sveitsiltä (2002) ja Iso-Britannialta (2004)11. Myöhemmin lainsäädäntöä on laajennettu vastaamaan täysin heteroseksuaalien avioliittoa, joiden pioneereina voidaan pitää Alankomaita (1998) ja Belgiaa (2003), vaikkakin lainsäädäntö on muutoksen alla myös Kanadassa, Australiassa ja Ruotsissa12. Kannabiksen laillistusaalto näyttää myös väistämättömältä: Alankomaat (2001), Belgia (2001), Luxemburg (2001), Ranska (2002), Portugal (2002), Iso-Britannia (2002)13, Australia (2003), Kanada (2004), Saksa (2004) ja Sveitsi (2004) ovat kaikki lisänneet kannabiksen laillisuusstatusta viime vuosien aikana. Myös eutanasian status on viimeaikoina muuttunut ja se onkin jo laillistettu Australiassa (1995), Alankomaissa (2002), Belgiassa (2002)14 ja erityisehdoin Sveitsissä. Lisäksi vastaavia lakialoitteita on esitetty Iso-Britanniassa, Italiassa, Luxemburgissa, Ranskassa, Ruotsissa ja Suomessa.
Asenteet ovat maallistuneet myös uskovaisten keskuudessa; pienemmillä paikkakunnilla järjestetyt kristilliset nuortentapahtumat ovat yllättäneet: "kortsut loppuivat kaupoista ja kossu Alkosta". Yhdysvalloissa suoritettu avioerotutkimus antaa mielenkiintoisen tuloksen, sekä uudelleen syntyneiden (27 %), että muiden kristittyjen (24 %) avioeroprosentit ovat huomattavasti ateisteja (21 %) korkeampia. Selitykset ovat monet. Avioerotutkija Donald Hughes esittää näkemyksen, jonka mukaan kristittyjen korkeampi avioeroprosentti perustuisi kristittyjen lapsellisiin parisuhdenäkemyksiin, kuten jumalan avioerolta suojeluun. Amerikkalainen ateisti Ron Barrier puolestaan argumentoi humanistisen etiikan ja tervejärkisyyden takaavan ei-uskonnollisille paremman avio-onnen15. Niin tai näin, on 1950-luvun jälkeinen "rakkausavioliitto" synnyttänyt kovia haasteita kristinuskolle. Se on tuonut mukanaan yliromantisoidut ideaalit "ekasta kerrasta" ja "tosi rakkaudesta", jotka murenevat avioliitonjälkeisen karun totuuden kohdatessa. Rakkausavioliitto on myös rikkonut vanhan tabuun ei-uskonnollisen ja kristityn avioitumisen välillä: yhä useampi kristitty solmii avioliiton uskonnosta välinpitämättömän kanssa ja heidän lapsensa kasvavat maailmanhengen mukaisesti, kristinuskosta vieroutuneina.
Kristinuskon fundamentalismi syntyi alun perin modernin vastustuksen seurauksena 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Nykyään fundamentalismia on vaikea määrittää tarkasti, mutta kahtena perusehtona pidetään raamatun kirjaimellista totena ottamista sekä pessimismiä nyky-yhteiskuntaa ja tiedettä kohtaan. Tämänpäiväinen fundamentalisti juontaa juurensa lähinnä globalisaation vastustuksesta (ks. esim. Hentilä 2003) ja on myös vahvasti sidoksissa uuskonservatiiviseen politiikkaan, jossa varsinkin vieraita uskontojen kohtaan koettu suvaitsemattomuus on silmiinpistävä. Fundamentalistit pelkäävät muuttuneen länsimaisen kulttuurin nielevän uskon, yrittäen palauttaa takaisin vanhoja uskonnollisia arvoja. Taistelua käydäänkin nyt kahdella rintamalla: moraalisella ja maailmankuvallisella.16 Moraalisessa taistelussa keskeisiksi teemoiksi nousevat nyky-yhteiskunnan seksikeskeisyyden ja tasavertaisuuslainsäädäntöjen (mm. naiset, homoseksuaalit jne.) vastustaminen. Maailmankuvallisessa kamppailussa yritetään elvyttää — jo tieteelle hävittyä — taistelua evoluution ja Big bangin ennennäkemättömällä vastustuksella. Kristinuskon ulkopuolella kyseiset teemat ovat kuitenkin saaneet heikosti huomiota.
Fundamentalismin kasvu kristillisissä kirkoissa on ollut viimevuosien aikana huomattavaa. Adherents.com listaa noin 33 800 erilaista kristillistä kirkkoa ja liikettä joista arviolta 80 % on syntynyt viimeisen 20-vuoden aikana. Suurin osa näistä fundamentalistisista järjestöistä saa jäsenmääränsä muista kristillisistä piireistä — käännytettyjen ei-uskovien sekä syntyvien lasten osuus jää pieneksi. Syntyneitä lapsia sosiaalistetaan häikäilemättömällä tavalla: heitä yritetään pitää erillään muusta ikäluokasta ja eroavia nuoria uhkaillaan (vrt. kultit) sosiaalisten kontaktien (esim. perhe jättää) katkaisulla (esim. jotkut lestadiolaiset, Jehovan todistajat jne.). Fundamentalistit ovat myös onnistuneet tahrimaan kristinuskon, jo ennestään, synkkää leimaa: yhä useammin he esiintyvät mediassa suvaitsemattomilla asenteillaan, esimerkiksi homoliittojen vastustamisella tai (Yhdysvalloissa) aborttiklinikoiden pommi-iskuilla. Ei siis ole mikään ihme, että monet fundamentalistijärjestöt päätyvät eri ihmisoikeusjärjestöjen mustille listoille.
Monet tahot pelkäävätkin fundamentalismin leviävän ja palauttavan ihmisoikeudet keskiaikaiselle tasolle. Pelko on kuitenkin turha, sillä äärifundamentalistit tulevat heikosti keskenään toimeen. Yleisiä kiistanaiheita ovat mm. kaste, maailman luomiskysymys, uskoontulo, raamatun historiallisuus ja yleinen teologia. Ironista kyllä, yksittäisten fundamentalistien individualistisuus — seikan jota vastaan uskonto on aina taistellut — pirstottaakin kirkkoja vielä pienempiin lahkoihin.
Monet kristilliset ryhmät vastustavat kasvavaa fundamentalismia; heidän vastustuksensa tosin jää liian heikoksi, liian hitaaksi, liian kohteliaaksi... liian liberaaliksi, liian rauhanomaiseksi17. Eräs fundamentalismia vastustava kristitty tokaisi taannoin surullisesti: "jos 1500-luvulla kristinuskon ydin oli Kristus, kolmiyhteinen Jumala, niin nykyään tuntuu siltä että se on 666, pedon merkki, evoluutio, antikristus ja maailmanloppu".
Myöskään yksittäiset tutkimukset eivät lupaa kristinuskolle hyvää (mm. KTK, Aftonbladet, le Monde, the Guardian, BBC, Census, CIA Factbook etc.). Lyhyellä (muutaman vuoden) aikavälillä tarkasteltuna mitään suurempaa muutosta ei tunnu tapahtuvan, mutta heti jos otetaan ajaksi hiemankin pidempi aikaväli, esimerkiksi 20 vuotta, trendi on selvä: kristinuskon suosio laskee kaikilla mittareilla. Ensin kirkossa käyminen vähenee, sitten (epäselvässä järjestyksessä) vähentyvät seremonioiden järjestely, jumalaan uskominen ja kirkkoon kuuluminen.
Kerran kuukaudessa jumalanpalveluksiin osallistujien määrä on laskenut säännöllisesti ja on nyt Suomessa 3 %, kun se vastaavasti on katolisessa Ranskassa 12 % ja Iso-Britanniassa alle 2 %. Kirkollisten seremonioiden kato on myös kasvanut: Iso-Britanniassa polttohautausten määrä on kasvanut 50-vuodessa yli 1750 %, kattaen nyt miltei 80 % kaikista suoritetusta toimituksista. Suomessa häihin osallistuneiden määrä on laskenut vuosi vuodelta ja kautta Euroopan kristillisen kasteen saajien määrä on jatkuvasti vähentynyt. Saksassa on törmätty mielenkiintoiseen ongelmaan: papeiksi hakevien opiskelijoiden määrä on nyt niin pieni, että se uhkaa jo kirkon jatkuvuutta. Ranskassa ja Iso-Britanniassa on puolestaan huomattu papiksi opiskelevien jatkuvan tason laskun. Suomessa teologiseen tiedekuntaan on helpoin päästä sisälle (teknillistä lukuun ottamatta), kun taas Ruotsissa teologisen tiedekunnan erottaminen yliopistosta laski sen kannatusta huomattavasti. Australiassa Census-tutkimus paljasti uskonnon naurunalaisuuden, kolmanneksi suurimmaksi uskontokunnaksi nousi yllättäen jedi-ritarit ("Star wars"-elokuvasta tuttu). Alankomaissa kirkkoon kuulumattomien osuus on noussut jo yli 40 %, kun se Tshekeissä yltää jo miltei 60 %. Jumalaan uskominen on Euroopassa pienempi kuin koskaan ennen, alle 24 % ranskalaisista ilmoitti jumalan olemassaolon "varmaksi", kun puolestaan 22 % ilmoitti jumalan olemassaolon olevan "mahdotonta". Yhdysvalloissa ei-uskonnollisten lukumäärä on yli kaksinkertaistunut viimeisen 10-vuoden aikana. Vuonna 1999 Ruotsi erotti kirkon valtiosta, joka käynnisti miltei vuosittaisen 1 % kirkosta erotahdin (ennen 0,2-0,3 %), Suomessa vuonna 2003 helpottunut lainsäädäntö on myös tuonut tullessaan ennätykselliset kirkostaeroamisluvut. Listaa voisi jatkaa vaikka ikuisuuden, se lienee kuitenkin tarpeetonta...
Maailmanlaajuisesti kristinuskolla menee kuitenkin edelleen hyvin, se on maailman suurin uskonto kattaen melkein kolmanneksen maailman väestöstä18. Muutos on kuitenkin ovella: kristinuskon pahimpien vastustajien korkeakoulutuksen, globalisaation, individualismin, monikulttuurisuuden, ihmisoikeuksien ja postmodernistisen ajattelun kiihtyvä leviäminen syövät kaikki sen aatepohjaa; tällaista on jo näkyvissä esimerkiksi katolisen Argentiinan tai Brasilian lainsäädännöissä. Aasiassa puolestaan kristinuskon leviäminen on jäänyt globalisaation jalkoihin, suurista valtioista sekularismi kasvaa kristinuskoa nopeammalla tahdilla.
Jotkut kuitenkin uskovat (ks. esim. Niemelä 2003), ettei uskonnollisuus Euroopasta ole katoamassa, se muuttaa muotoaan, uskoohan suuri osa kansasta edelleen jumalaan. Niemelä argumentoi: "Suomalaisten uskonnollisuus on eurooppalaisessa mittakaavassa poikkeuksellisen yksityistä. Jos uskonnollisuutta tyydytään tarkastelemaan jumalanpalvelustilastojen tai muissa uskonnollisissa tilaisuuksissa käymisen valossa, kuva suomalaisten uskonnollisuudesta muodostuu kovin synkäksi [...] Puolet suomalaisista käy jumalanpalveluksessa harvemmin kuin kerran vuodessa tai eivät käy käytännössä koskaan". Steve Bruce (1996) tarkasteli taannoin ilmiötä ja totesi trendin olevan ilmiselvä, "ne pysyvän uskonnollisuuden merkit joista papit kirkoissa puhuvat, ovat kirkon ulkopuolella heikentyneet ja harvinaistuneet. Jos joku tahtoo kutsua tätä jäännettä 'henkilökohtaiseksi uskoksi' on tämän ymmärrettävä että 'henkilökohtainen usko' heikkenee samalla tavalla kuin julkinenkin. Se ei ole korvaava vaihtoehto"19.
Englannin kirkon johtaja Canterburyn arkkipiispa George Carey kuvasi hiljattain tilanteen hyvin: niin monet yhteiskunnassamme näkevät kristinuskon tarpeettomana ja vanhentuneena — itse asiassa, niin monet, että kirkkomme on sukupolven päässä lakkautuksesta. Kristinuskoa voidaan hyvin verrata unohtuneeseen filmitähteen: uljas menneisyys ilman tulevaisuutta.
Viitteet
1. Riddel, Mike (2001): "Threshold of the Future: Reform or Die..." in The Next-Wave
2. ibid.
3. ibid.
4. Wikipedia the Free Encyclopedia: Christianity
5. Gustafsson, G. (1997): Tro, samfund och samhälle
6. Ontario Consultants on Religious Tolerance (2002): The importance given to religion worldwide
7. BBC News (2000): UK is 'losing' its religion
8. Furlong, Monica (2000): The C of E - The State It's In
9. National Council of Churches: Handbook of Denominations
10. Wikipedia the Free Encyclopedia: Sexual Revolution
11. Wikipedia the Free Encyclopedia: Civil union
12. Wikipedia the Free Encyclopedia: Same-Sex Marriage
13. NORML (2002): European Drug Policy: 2002 Legislative Update
14. Wikipedia the Free Encyclopedia: Euthanasia
15. Ontario Consultants on Religious Tolerance (2002): U.S. DIVORCE RATES: For various faith groups, age groups, & geographic areas
16. Wikipedia the Free Encyclopedia: Fundamentalist Christianity
17. Furlong, Monica (2000): The C of E - The State It's In
18. Adherents.com (2002): Major Religions of the World Ranked by Number of Adherents
19. Steve Bruce (1996): Religion in the Modern World: From Cathedrals to Cults
Palautetta voi tavanomaiseen tapaan lähettää osoitteeseen stabuuu@hotmail.com .
Päivitetty: 02.06.2004