Bryssel, Toukokuun 9, 2005 - Brian M. Carney, The Wall Street Journal.
Onko eurooppalainen "hyvinvointimalli" tuhoon tuomittu? Se on kysymys mikä nousee pinnalle kiihtyvällä tahdilla, kun työttömyysaste kautta koko Länsi-Euroopan on kohonnut kaksinumeroisiin lukuihin ja talouskasvu on pysähtynyt käytännössä nollatasolle lähes koko Manner-Euroopassa.
Päivitetyt BKT luvut euroalueelle tuodaan julki tällä viikolla, ja talouskasvuluvuissa on odotettavissa, jälleen kerran, pettymyksiä. Viimekuussa, sekä Euroopan Komissio että Euroopan Keskuspankki leikkasivat vuosittaista talouskasvuennustettaan euroalueelle 2 prosentista 1,6 prosenttiin, ja ruma sana taantuma leijuu jälleen ilmassa.
Euroopan Unionin paljon meteliä herättänyt "Lissabon Agenda" - minkä tarkoitus oli elvyttää Euroopan taloutta – ei oikeastaan ollut mikään reformien esityslista. Sen sijaan se oli yksinkertaisesti julkilausuma niiden mukavien asioiden puolesta mitä EU tahtoisi nähdä tapahtuvan Eurooppalaisessa taloudessa, mikä auttaisi sitä kilpailemaan Yhdysvaltojen kanssa – kuten työllisyysasteen nousu, lisääntynyt tuotekehitys jne.
Valitettavasti, kuten arvattu, lähes ainutkaan noista tavoitteista ei ole toteutunut, ja puolivälissä 10-vuotista Lissabon aikataulua, Euroopan talous on vähintäänkin yhtä huonossa kunnossa, kuin se oli vuonna 2000, kun Lissabon ohjelma käynnistettiin.
Huomioonottaen että Eurooppalainen talous on alisuoriutunut jo vuosikymmenet, ehkä parempi kysymys olisi: miksi joku edes ylipäätään ajattelee että anteliailla hyvinvointieduilla, korkeilla veroilla ja ankarasti rajoitetulla työvoiman palkkauksella ja irtisanomisilla varustettu talousjärjestelmä, voisi koskaan aikaansaada joustavan ja kasvavan talouden? Miksi joku edes ylipäätään olettaa että on olemassa jotain mitä kutsutaan ”Eurooppalaiseksi malliksi”, sen sijaan että sitä yksinkertaisesti kutsuttaisiin huonojen päätösten kokoelmaksi, mitkä tunnetusti aikaansaavat lamauttavan tuloksen koko talouskasvulle ja uusien työpaikkojen luomiselle.
Tietysti Eurooppakin koki talouskasvun, joskus kauan sitten. Itse asiassa, noin 25 vuotta toisen maailmansodan jälkeen, Eurooppalainen talouskasvu oli eräänlainen taloudellinen ihme, tuoden valtiot kuten Saksa pois hyperinflaatiosta ja köyhyydestä, maailman johtavien talouksien joukkoon. Saksan lisäksi myös Iso-Britannia, Ranska ja Italia luokitellaan kaikki maailman suurimpien talouksien joukkoon; ja Euroopan Unioni, yhteenlaskettuna, ohittaa Yhdysvallat kilpailussa maailman suurimman talouden tittelistä.
Toisin sanoen, tavanomaisella logiikalla, Euroopalla oli kerran matala työttömyys ja korkea talouskasvu, joten ne voidaan saavuttaa uudelleen. Valitettavasti, argumentti on virheellinen. Olennainen muutos Euroopassa tapahtui lapsellisen taloudenhoidon vuosikymmeninä, 50- ja 60-luvuilla, sekä nykypäivän välissä, eikä Eurooppa koskaan toipunut. Sanalla sanoen, 70-luku tapahtui.
Vuonna 1965, valtion kulutuksen osuus bruttokansantuotteesta oli keskimäärin 28 % Länsi-Euroopassa, hieman enemmän kuin Yhdysvaltojen vastaava 25 %. Vuonna 2002 Yhdysvaltojen julkinen kulutus söi 26 % taloudesta, mutta Euroopassa kulutus oli kivunnut 42 %, eli se oli kokenut 50 % korotuksen. Samaan aikaan työttömyysprosentti oli kasvanut 3 % jopa 8 %, ja melkein 9 % euroalueen 12:sta valtiolla. Nämä kaksi ilmiötä liittyvät yhteen; maassa jossa on anteliaat hyvinvointiedut, kasvava työttömyys nostaa myös julkisen kulutuksen määrää voimakkaasti.
Tässä vaiheessa kolmas tekijä tulee kuvaan, muodostaen noidankehän joka selittää miksi Manner-Eurooppa ei koskaan enää saa takaisin vaurauden ja kasvun sodanjälkeistä aikakautta. Kun julkinen kulutus kasvaa, täytyy verojenkin nousta, jotta hyvinvointietuja voitaisiin ylläpitää. Mutta nämä verot, yleensä tuloverotuksen muodossa, on kerättävä takaisin laskevasta työntekijöiden määrästä työpaikkojen vähentyessä. Tämä puolestaan lisää työntekijöiden kustannuksia ja vähentää työnteon hyötyä verrattuna työttömyysrahojen tai sosiaaliturvan nostamiseen. Kuten Martin Baily, entinen presidentti Bill Clintonin talousneuvonantaja, kuvaili, tämä voi johtaa spiraaliin jossa verotus kasvaa ja työllisyysaste laskee, etenkin jos sosiaaliturvan taso on korkea, kuten se on suurimmassa osassa Länsi-Eurooppaa.
Tulos on ennalta arvattavissa – enemmän työpaikkoja katoaa, veropohja kapenee, ja verotusta on lisättävä hyvinvointietujen ylläpitämiseen, tehden työnteosta vähemmän houkuttelevaa ja kotiin jäämisestä enemmän houkuttelevaa.
1970-luvulla työttömyys kohosi kaikkialla teollistuneessa maailmassa. Mutta Manner-Euroopassa se ei koskaan palanut takaisin. Sekä Iso-Britannia että Yhdysvallat molemmat näkivät sarjan taloudellisia reformeja 1980-luvun alkupuolella ja nämä valtiot siten palautuivat 1970-luvun kriisistä. Manner-Eurooppa ei tehnyt sitä, ja se on kärsinyt kadotetuista kultaisista vuosikymmenistä siitä lähtien. Kuten viereinen kuvaaja osoittaa (kuvaaja tulossa), talouskasvu on välillä kohonnut hieman, sitten palannut takaisin, mutta työttömyysaste Manner-Euroopassa on jumiutunut korkealle tasolle jo kolmeksi vuosikymmeneksi.
Länsi-Eurooppa on suistunut raiteiltaan ja siten pudonnut taloudelliseen kuiluun 1970-luvulla muun maailman mukana. Mutta niitä Thatcherin ja Reaganin tekemiä uudistuksia, jotka työnsivät Iso-Britannian ja Yhdysvallat takaisin kiskoilleen, ei koskaan kokeilut Manner-Euroopassa, joiden valtioista suurin osa on jumiutunut paikalleen siitä lähtien.
Sen sijaan että kysyttäisiin miksi ”Euroopan malli” on tuhoon tuomittu, olisi parempi kysyä miten ihmeessä sitä ylipäätään voidaan edes kutsua malliksi. Hyvinvointivaltio toimi Euroopassa kaksi vuosikymmentä siksi että niin harva tarvitsi sitä; talouskasvu oli vahvaa, työllisyysaste korkea ja etujen maksaminen vähäistä. Kun maailmantalous päätyi törmäyskurssille Bretton-Woods järjestelmän kaaduttua 1971, sekä julkinen kulutus että työttömyys lähtivät nousuun, ja se järjestelmä kannustimineen ja etuineen, jota nyt kutsuttiin "Eurooppalaiseksi malliksi", otettiin käyttöön. Lopputulos oli ilkeä sekoitus, jossa pysyvä korkeaa työttömyys kohtasi pysyvän korkean veroasteen.
Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa yhdistelmä veroleikkauksia, työmarkkinareformeja ja säätelyn purku 1980-luvulla katkaisi noidankehän, mistä Manner-Eurooppa vieläkin löytää itsensä. 1990-luvulla Yhdysvallat lisäsi sosiaaliuudistuksen sekoitukseen. Valitettavasti Euroopan tulevaisuus ei näytä kovinkaan valoisalta juuri nyt. Saksan ay-liike – ja jopa jotkut saksan parlamentin jäsenistä – ovat viime viikkoina tuominneet Amerikkalaiset kapitalistit parasiiteiksi ja verenimijöiksi. Italian pääministeri Silvio Berlusconi, luultavasti ainoana eurooppalaisena poliitikkona joka pitää Ronald Reagania sankarina – ja myöntää sen – koki juuri hallituskoalitionsa hajoamisen kotimaansa erityisryhmien ansiosta.
Surullista kyllä, näyttää siltä että Eurooppalaiset joutuvat katselemaan yhä uudelleen omaa versiotaan 70-luvusta vuosiksi eteenpäin.
Päivitetty: 14.05.2005