Kirjoittanut Paul Lillrank
Maassa on revennyt railo laskutaitoisten ja laskutaidottomien välillä. En tarkoita Pisa-tutkimuksessa pärjänneitä ja kämmänneitä, vaan kuilua virkamiesten ja yleisen mielipiteen perässä heiluvien poliitikkojen välillä. Kansalaisten kaipaamat hyvinvointipalvelut ovat julkisen sektorin toimia. Niitä rahoitetaan oikeassa rahassa kannetuilla veroilla, ja ovat siten osa rahataloutta. Rahataloudessa kaikki olennainen voidaan esittää rahayksiköissä, joita voidaan käsitellä erilaisin laskutoimituksin. Alakoulun aritmetiikka riittää. Jos osaa ynnätä, miinustaa ja laskea prosentit, pärjää pitkälle.
Kaikki ei kuulu rahatalouteen. Aikoinaan sairaita hoidettiin luostareissa ja munkkeja ja nunnia motivoi rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen. Opettajat eivät saaneet korvausta suoritteista, vaan julkinen valta tuki heidän kutsumustyötään takaamalla säällisen elintason. Mutta kun hyvinvointipalveluja tuotetaan tessin mukaisena palkkatyönä, ne ovat tiukasti rahataloudessa. Hyvinvointivaltion laajeneminen tarkoittaa myös rahatalouden laajenemista. Jos valtio alkaa säädellä isien ja äitien hoitovapaiden jakaumia, lapsiperheiden sisäinen työnjako muuttuu laskennalliseksi suureeksi. Laskutaitoinen tietää, että työllisyysaste ja verokertymä määräävät tulopuolta. Menopuolen voi laskea, jos tietää subjektiiviset oikeudet, ikärakenteen ja palvelujen kustannuskehityksen. Ruutupaperille voi lyijykynällä piirtää käppyrän kertomaan, että nykymenolla rahat eivät riitä annettujen lupausten lunastamiseksi.
Vuosikymmenen loppuun mennessä kuntataloudessa tulee isoja raatoja. Kun kunnallinen koulu ja perusterveydenhuolto rahoitetaan samasta pussista, kustannukset käyvät vertailukelpoisiksi ja on pakko tehdä valintoja. Laskutaitoiset virkamiehet pyörittävät numeroita tuskanhiki päässä. Yksikkökustannukset kertovat, että jossakin menee rahaa liikaa. Palvelurakenteita täytyy muuttaa. Jokin koulu tai synnytyssairaala täytyy sulkea. Kun päätökset julkistetaan, syntyy hirmuinen hulabaloo. Lehdestä saadaan lukea pikkutarkasti, miten monta metriä jonkun koulumatka pitenee. Mutta media ei halua esittää eikä saamapuolen kansalainen halua nähdä laskutaitoisen lukuja. Ollaan kuin ei oltaisikaan rahataloudessa. Kaikki ikään kuin johtuu vain hyvästä tai pahasta tahdosta, ihmisyydestä tai sen puutteesta. Samalla hyväntahtoiset humanistit snobbailevat rahataloudesta lainatuilla korulauseilla. Että muka lasten päivähoito olisi hyvä investointi. Lapsetko sitten vartuttuaan maksaisivat sen takaisin korkoineen? Jos näin todella olisi, päiväkotihan voisi hankkia rahaa pääomamarkkinoilta, pyörittää toimintaansa ja tarjota sijoittajille säällisen tuoton. Jos ei tiedä investoinnin ja kulutuksen eroa, laskutoimitukset menevät varmasti väärin. Siperia opettaa laskutaitoisia, mutta poliitikot sinkauttelevat satsauksiaan. Katteettomat lupaukset kapsahtavat katajaan, ja ihmiset lakkaavat ottamasta politiikkaa vakavasti. Siitä tulee samanlainen terapeuttinen instituutio kuin kirkosta. Jonkun on tarjottava lohdutusta ja luettava loitsut, vakuutettava, että kaikesta huolimatta hyvinvointivaltio ei hylkää. Todellinen päätöksenteko siirtyy laskutaitoisille teknokraateille. Demokratian edellytyksenä on pidetty väestön lukutaitoa. Tästä eteenpäin demokratia ei voi toimia ilman laskutaitoa.
Kirjoittaja on Teknillisen korkeakoulun tuotantotalouden professori
Päivitetty: 28.04.2005