Tämä artikkeli on paljon velkaa eräällä forumilla käydylle keskustelulle. Teksti ei ole täysin omaani, vaan sisältää myös muutaman muun henkilön sitaatteja ja argumentteja. Näitä ei ole kuitenkaan erityisesti eritelty, tekstin sujuvuuden takaamiseksi.
Avioliitto on historiallisesti ollut perheen määritelmän ydin. Vaikka sen sisältö ja määritelmä onkin vaihdellut kulttuurista toiseen, viitataan avioliitolla yleensä ns. monogaamisia heteroliittoja, eli kahden vastakkaista sukupuolta olevan ihmisen juridisia sopimuskategorioita. Ts. avioliitot ovat liittoja yhden miehen ja yhden naisen välillä, ja sellaisena niitä käsitellään tässäkin tekstissä.
Kulttuurihistoriallisessa perspektiivissä avioliitto on ollut seremonia jonka jälkeen nuoripari muuttaa yhteen, vakiintuu ja hankkii lapsia. 1960-luvulla avioliitojen asema muuttui ja 1990-luvulla avoliitoista tuli suosituin parisuhdemuoto. Nykyaikaisessa jälkimodernissa yhteiskunnassa muutetaan yhteen (jos siltä tuntuu), hankitaan lapsia (niin ikään jos siltä tuntuu), naimisiin mennään myöhemmin, jos jaksetaan. Avioliitto on yksinkertaisesti menettänyt merkityksensä. Suomessa on tälläkin hetkellä yli 460 000 avoparia. Prosentuaalisesti suomalaisista jopa 18 % elää avoliitoissa, kun taas puolestaan avioliittojen prosentuaalinen lukumäärä (2002) oli 38 %, joka laskee 0,5 % vuosivauhdilla.
Nykypäivänä avioliitto ei ole enää itsestään selvyys, vaan on kutistunut eräänlaiseksi lakiopilliseksi sopimukseksi. Avioliitolla ei ole käytännönmerkitystä ihmisten elämässä, eikä se ole perusehtona perheen perustamiselle, pikemminkin se saattaa ainoastaan hidastaa perheen perustamista, vaatiihan avioliiton solmiminen nykyään juridisen käsittelyn ja jonkin sortin seremonian. Ainut tilanne jossa avioliitolla on jotain käytännön merkitystä, koskee lähinnä poikkeuksellisia juridisia tilanteita, kuten esim. asumisero tai lapsen syntymä.
Avioliiton mielenvikaisuudesta kertoo myös se miten näinkin modernissa yhteiskunnassa, kuten Suomessa, julkinen valta voi puuttua ihmisen yksityiselämään. Tämä on varsin outoa, kun jo yhteisöiden ja liikeyritysten säännöt voidaan kirjoittaa vapaasti, vaikkakin niiden toiminnalla on paljon enemmän vaikutusta sivullisten ihmisten hyvinvointiin kuin sillä, miten jotkut ihmiset keskenään järjestävät yhteiselämänsä oikeusopilliset säännöt. Avioliitto kysymyksessä julkinen valta tunnustaa käyttäytymisellään avoimesti avioparit heteroseksuaaliseksi ja rekisteröidyt suhteet homoseksuaaliseksi. Myös useat tyttö-poika-parit niputetaan julkisissa instituutioissa automaattisesti avoliittoihin, automaattisesti olettaen, että näiden välillä on joku määrittelemätön ”suhde”. Vastaavaa kohtelua ei kuitenkaan sovelleta silloin, jos kaksi miestä tai kaksi naista asuu yhdessä. Tämä rikkoo yhdenvertaisuutta, joka perustuslain mukaan tulisi vallita kansalaisen ja viranomaisten välisissä suhteissa. Pyrkimys "virallistaa" avoliitto on pyrkimys pakottaa mahdollisimman moni ihminen elämään avioliitossa - jopa silloin, jos kumpikaan heistä ei haluaisi sitä. Tälle toiminnalle on varsin vaikeaa löytää sellaisia rationaalisesti kestäviä perusteita, jotka eivät ole joko suoraan uskonnollisia tai sitten pyrkimyksiä mielistellä jonkin tietyn uskonnon käsityksiä.
Yksi yleisimpiä argumentteja on perustella avioliitto heikomman osapuolen (yleensä naisen) puolustajana ja tukijana. Todellisuudessa avioliitto ei itse asiassa puolusta kummankaan sukupuolen osaa.
Feministit argumentoivat avioliiton alun perin syntyneen miesten tarpeesta kontrolloida naisia: avioliitossa mies ikään kuin kesyttää naisen omiin tarpeisiinsa. Nobelisti Bertrand Russell argumentoi erityisesti kristillisen avioliiton olevan turmiollinen naisille. Avioliitoista yritetään tehdä purkamattomia, joilla yritetään estää naiselle siedettävän yhteiskunnallisen aseman saaminen, sekä tukahdutetaan rakastamisen taito ja seksuaaliset halut. On myös mielenkiintoista miten avioliitto suojelee perheväkivallan uhreiksi useasti päätyviä naisia. Miten jonkun edun mukaista voi olla se, että väkivaltaisen liiton jättäminen tehdään mahdollisimman vaikeaksi?
Nykyaikainen avioliittokäytäntö ei myöskään mitenkään enää suojele tai puolla miehen asemaa. Kaikki avioliittoihin syntyneet lapset katsotaan automaattisesti biologisesti aviomiehen omiksi ja siten alistetaan hänet huoltajuusvastuuseen, ilman että asiasta tehdään minkäänlaisia isyystestejä. Evoluution kannalta katsottuna toisen jälkikasvusta huolehtiminen on katastrofi. Myöskään naisten kasvava varallisuus ja koulutus, eivät mitenkään puolla miesten asemaan. Alkuperäinen avioliittohan oli nimenomaan naisen alistamista miehen valtaan, nykyinen ainoastaan sitoo naisen ja miehen toisiinsa, heikentäen molempien valinnanvapautta ja itsesuojelua.
Jotkut yrittävät puolustella avioliittoja sen tuomalla ylimääräisellä suojalla, käytäntö puhuu kuitenkin toista kieltä. Vaikka esimerkiksi vuonna 1995 avioliittoja purkautui 14 000 ja avoliittoja 26 000, syy ja seuraussuhteet perustellaan usein virheellisesti. Avoliittojen purkautumista suhteessa avioliittoihin vähentää se fakta, että avoliitot solmitaan nimenomaan mielivaltaisesti viranomaisten toimesta, kun tyttö-poika-kaksikko muuttaa yhteen. Yhteiskunnallisessa ns. tilapäisten kaverisuhteiden purkautuminen on täysin normaali ilmiö, eikä sitä suoranaisesti voida rinnastaa aitojen avosuhteiden purkuherkkyyteen. Toinen ilmiö mikä yleensä ”unohdetaan” avoliitoista puhuttaessa on se suoja jonka parit keskenään rakentavat toistensa kanssa, mm. tavaroiden yhteisellä omistuksella. Kun nämä kaksi asiaa otetaan huomioon, huomataankin yllättäen, ettei avioliittojen ja avoliittojen välillä ei ole niin suurta purkautumiseroa. Avioliittohan ei itsessään tuo muuta suojaa kuin puolen vuoden ylimääräisen pakkoharkinta-ajan, joka on lähes yhtä mielenvikainen kuin vanhan uskonnonvapauslain katumuskuukausi, evankelis-luterilaisesta kirkosta eroamisen yhteydessä.
Avioliitto, rekisteröity parisuhde ja avoliitto ovat kaikki helposti korvattavissa pienillä termistö- ja lakimuutoksilla. Avioliitto, rekisteröity parisuhde ja avoliitto voitaisiin kaikki korvata statistiikassa, verotuksessa ja tukihakemuksissa yhdellä termillä ”yhdessä asuvat” (swe sambo). Niissä harvoissa liitoissa joissa pariskunta syystä tai toisesta asuvat erillään, voitaisiin yhä puhua terminologisesti yksinasuvista. Tämä jo yksin takaisi sen, ettei siviilisäädyn tai seksuaalisuuden perusteella erottelu olisi enää yhtä selkeästi julkisuudessa mahdollista. Kyseessä olisi iso askel tasa-arvon puolesta.
Ne parit jotka tahtovat vahvistaa aviosuhdettaan, saisivat täyden vapauden tehdä niin erilaisilla vapaavalintaisilla sopimuksilla esimerkiksi omistus-, perintä-, isyysolettamus-, terveystietoluovutusoikeus ym. Avioliittohan ei nykyään ole mitään muuta kuin juridinen mallisopimus. Perusolettamus siis olisi jokaisen uuden avoparin yksilöiden olevan täysin juridisesti erillään toisistaan, mutta he voisivat keskenään lisätä välilleen yhteiseloa vahvistavia juridisia sopimuksia. Tällainen käytäntö ei myöskään poistaisi mahdollisuutta kirkollis- tai siviilivihkimisiin, mikäli pari kyseisiä seremonioita halajaa.
Yhteenvetona voidaankin sanoa avioliiton olevan lähinnä vanhan maailman instituutio, jonka oikea paikka tästä yhteiskunnasta löytyy roskakorista. Henkilökohtaisesti en kehota avioliiton solmimista kenellekään, ainakaan ennen kuin avioliitossa sallitaan juridisesti suurempi variaatio ja rasismi sen ympäriltä on poistettu.
Päivitetty: 10.08.2004